Woyzeckin varsinainen esityskausi on nyt lopussa ja katsojiakin kertyi 273 kappaletta! Jos esitys jäi keväällä näkemättä, on vielä mahdollisuus, sillä esiinnymme Tampereen Teatterikesän OFF-ohjelmistossa sunnuntaina 7.8. klo 17, samassa paikassa eli Tukkateatterilla. Lippuja voi varata esitykseen sekä suoraan meiltä, infot sivupalkissa, tai Teatterikesältä.
Siihen asti jätän haikeat hyvästit itselleni kovin tärkeälle produktiolle. On ollut etuoikeutettua saada tehdä sitä, mistä niin kovasti tykkää, sellaisten ihmisten kanssa, joista kovasti tykkää! Vaikka ohjauksia on jo takana muutamia ja roolejakin monia, on uuden ryhmän kanssa aina jännittävää aloittaa. Voin ilokseni täydestä sydämestäni sanoa, ettei koskaan aiemmin ole kohdalleni osunut tällaista ryhmää, jossa taidot, tahto ja asenne ovat olleet tällä tasolla, niin lavalla kuin sen ulkopuolella. (Takahuonehuumorista en sano mitään, se lienee ollut ihan yhtä huonoa kuin muulloinkin!). Viime kesänä alkanut projekti jää nyt tauolle, palataan asiaan elokuussa!
tiistai 31. toukokuuta 2011
tiistai 10. toukokuuta 2011
Teatterikesän OFFissa yksi esitys
Ensi sunnuntain 15.5. klo 14 ja klo 19 esitykset eivät jääkään viimeisiksi, vaan Woyzeck nähdään myös Tampereen Teatterikesän OFF-ohjelmistossa sunnuntaina 7.8. klo 17.
lauantai 7. toukokuuta 2011
Viimeisiä viedään!
Sunnuntaina 8.5. klo 19 ja sunnuntaina 15.5. klo 14 ja klo 19 on tällä tietoa viimeiset mahdollisuudet nähdä esitys. Festarikeikkoja on ilmassa, mutta niistä ilmoitellaan tarkemmin, jos sellaisia tulee, joten ei kannata laskea sen varaan!
keskiviikko 20. huhtikuuta 2011
Kolmas kritiikki (vähän viiveellä, sori)
Woyzeck löytää järjestelmän tarkoituksen
Tukkateatterin salin tunnelma on mukavan keskitetysti teatterillinen. Sini Tiihonen valaisee ympyrän muotoon laitettujen pakkilaatikoiden rajaaman näyttämön humoristisen asiallisesti. Valojen ja äänten säätelijöiden kasvot kuultavat nurkassa varuskuntakaupungin mielialaa luovasti. Katsojat tietävät etukäteen, että kohta pakkilaatikoiden välissä nöyryytetään ihmistä traagisesti ja tehdään kummastuttava murha.
Georg Büchnerin (1813-1837) Woyzeckia voi pitää monien modernien näytelmien äitinä ainakin kahdesta syystä. Se on teksti, jonka esityksistä tehdään yhteiskuntakokeita. Büchner leikkaa yhteiskunnan niitä varten kahtia. Osia voi kutsua Jürgen Habermasin (s. 1929) termejä lainaten systeemiksi ja elämismaailmaksi. Näytelmä herättää kysymykset siitä, mikä erottaa systeemin elämismaailmasta ja mikä on systeemin tarkoitus. Elämismaailman tarkoituksen tiedämme muutenkin: se on eläminen.
Woyzeck on näytelmän ainoa elävä olento. Ohjaaja Katri Kekäläinen suo elon kipinöitä myös Andrealle (Karoliina Ailasmaa). Ratkaisu on onnistunut. Vastakkain eivät ole ainoastastaan orgaaniset ja mekaaniset ihmiset, vaan myöskin elävät ja kuolleet ihmissuhteet.
Mikä sitten erottaa systeemin elämismaailmasta? Onko systeemi tunteeton ja elämismaailma tunteellinen? Ei sinne päinkään. Huomaamme, että sekä systeemi että elämismaailma ovat tunnetalouden järjestelyjä. Teatteri on hyvä paikka tunnetalouden tunnustelua varten, sillä siellä ei kerrota jossain muualla vallitsevista mielialoista, vaan luodaan tunteita ja tunnelmia tässä ja nyt.
Kekäläinen säätää esityksen tahdin verkkaiseksi ja välttää tarkasti pompöösiä paatosta. Pääsemme katsomaan kaikessa rauhassa, miten hienotunteinen, kiltti ja tahdikas Woyzeck (Harri Kailanto) kokee suuren onnettomuuden lisäksi myös jokapäiväisen tunne-elämän tragiikkaa. Systeemi-ihmisten joukosta erottuu Heikki Vesan kapteeni, joka tuo kaameahkoon yleistunnelmaan joviaalia huumoria. Vesalla on samat tamineet kuin viime vuonna Dostojevskin Pelureissa. Köyhää teatteria!*
Kailanto tekee vähitellen selväksi, että elävän ihmisen ja systeemin ero ei ole myöskään tunteiden aitoudessa. Kohtelias Woyzeck voi teeskennellä. Hän luo ja työstää tunteitaan. Hän on vastuussa tunteistaan ja teoistaan. Systeemin puolella vastuu siirretään koneelle. Tunteet ovat aitoja, mutta ne ovat arvovertailujen vipusimiin kiinnitettyjä. Elämismaailmassa tunntetaan elämän kosketuksia. Systeemissä tunnetaan paremmuutta ja huonommuutta.
Järjestelmän palvelijat ajattelevat, että Woyzeckin kaltaisella hupaisan vähäpätöisellä ihmisellä ei voi olla mitään tekemistä systeemin suurten sotilaallisten, taloudellisten ja tieteellisten tarkoitusperien kanssa. Büchner väittää, että he ovat väärässä. Systeemillä ei ole muuta tarkoitusta kuin Woyzeckin kiusaaminen. Jos ei ole Woyzeckia, niin ei ole systeemiä.
Büchnerin koe olisi kiintoisaa toistaa laajemmassa kontekstissa. Kun Osmo Soininvaara on vienyt viimeisen luun nuoren työttömän lautaselta, kun CIA on kiduttanut viimeisen vankinsa kuoliaaksi, kun Kimmo Sasi on saattanut viimeisen afganistanilaisen tytön kouluun pommituslaivueiden tappojyrinän kaikuessa eikä ketään enää sorreta eikä tapeta missään, niin systeemi lakkautetaan tarpeettomana. Mutta kokeen käytännön järjestelyt ovat vaikeita. Sasi voi saattaa tyttöjä kouluun jossakin muussa maassa. Tässä tilanteessa ei voi muuta kuin kiittää Tukkateatteria klassikon mieleen painuvasta mieleen palauttamisesta.
Pertti Julkunen, Aikalainen 6/2011
* blogistin huomautus: ihan on eri vaatteet Heikillä nyt! No, saappaat on samat, myönnetään.
Tukkateatterin salin tunnelma on mukavan keskitetysti teatterillinen. Sini Tiihonen valaisee ympyrän muotoon laitettujen pakkilaatikoiden rajaaman näyttämön humoristisen asiallisesti. Valojen ja äänten säätelijöiden kasvot kuultavat nurkassa varuskuntakaupungin mielialaa luovasti. Katsojat tietävät etukäteen, että kohta pakkilaatikoiden välissä nöyryytetään ihmistä traagisesti ja tehdään kummastuttava murha.
Georg Büchnerin (1813-1837) Woyzeckia voi pitää monien modernien näytelmien äitinä ainakin kahdesta syystä. Se on teksti, jonka esityksistä tehdään yhteiskuntakokeita. Büchner leikkaa yhteiskunnan niitä varten kahtia. Osia voi kutsua Jürgen Habermasin (s. 1929) termejä lainaten systeemiksi ja elämismaailmaksi. Näytelmä herättää kysymykset siitä, mikä erottaa systeemin elämismaailmasta ja mikä on systeemin tarkoitus. Elämismaailman tarkoituksen tiedämme muutenkin: se on eläminen.
Woyzeck on näytelmän ainoa elävä olento. Ohjaaja Katri Kekäläinen suo elon kipinöitä myös Andrealle (Karoliina Ailasmaa). Ratkaisu on onnistunut. Vastakkain eivät ole ainoastastaan orgaaniset ja mekaaniset ihmiset, vaan myöskin elävät ja kuolleet ihmissuhteet.
Mikä sitten erottaa systeemin elämismaailmasta? Onko systeemi tunteeton ja elämismaailma tunteellinen? Ei sinne päinkään. Huomaamme, että sekä systeemi että elämismaailma ovat tunnetalouden järjestelyjä. Teatteri on hyvä paikka tunnetalouden tunnustelua varten, sillä siellä ei kerrota jossain muualla vallitsevista mielialoista, vaan luodaan tunteita ja tunnelmia tässä ja nyt.
Kekäläinen säätää esityksen tahdin verkkaiseksi ja välttää tarkasti pompöösiä paatosta. Pääsemme katsomaan kaikessa rauhassa, miten hienotunteinen, kiltti ja tahdikas Woyzeck (Harri Kailanto) kokee suuren onnettomuuden lisäksi myös jokapäiväisen tunne-elämän tragiikkaa. Systeemi-ihmisten joukosta erottuu Heikki Vesan kapteeni, joka tuo kaameahkoon yleistunnelmaan joviaalia huumoria. Vesalla on samat tamineet kuin viime vuonna Dostojevskin Pelureissa. Köyhää teatteria!*
Kailanto tekee vähitellen selväksi, että elävän ihmisen ja systeemin ero ei ole myöskään tunteiden aitoudessa. Kohtelias Woyzeck voi teeskennellä. Hän luo ja työstää tunteitaan. Hän on vastuussa tunteistaan ja teoistaan. Systeemin puolella vastuu siirretään koneelle. Tunteet ovat aitoja, mutta ne ovat arvovertailujen vipusimiin kiinnitettyjä. Elämismaailmassa tunntetaan elämän kosketuksia. Systeemissä tunnetaan paremmuutta ja huonommuutta.
Järjestelmän palvelijat ajattelevat, että Woyzeckin kaltaisella hupaisan vähäpätöisellä ihmisellä ei voi olla mitään tekemistä systeemin suurten sotilaallisten, taloudellisten ja tieteellisten tarkoitusperien kanssa. Büchner väittää, että he ovat väärässä. Systeemillä ei ole muuta tarkoitusta kuin Woyzeckin kiusaaminen. Jos ei ole Woyzeckia, niin ei ole systeemiä.
Büchnerin koe olisi kiintoisaa toistaa laajemmassa kontekstissa. Kun Osmo Soininvaara on vienyt viimeisen luun nuoren työttömän lautaselta, kun CIA on kiduttanut viimeisen vankinsa kuoliaaksi, kun Kimmo Sasi on saattanut viimeisen afganistanilaisen tytön kouluun pommituslaivueiden tappojyrinän kaikuessa eikä ketään enää sorreta eikä tapeta missään, niin systeemi lakkautetaan tarpeettomana. Mutta kokeen käytännön järjestelyt ovat vaikeita. Sasi voi saattaa tyttöjä kouluun jossakin muussa maassa. Tässä tilanteessa ei voi muuta kuin kiittää Tukkateatteria klassikon mieleen painuvasta mieleen palauttamisesta.
Pertti Julkunen, Aikalainen 6/2011
* blogistin huomautus: ihan on eri vaatteet Heikillä nyt! No, saappaat on samat, myönnetään.
keskiviikko 16. maaliskuuta 2011
Toinen kritiikki
Tamperelainen Tukkateatteri on tarttunut rohkeasti klassikkoteokseen
Mustasukkaisuus on pahin kiusaaja
Katri Kekäläisen sovittamaa ja ohjaamaa Woyzeckia esitetään tälläkin hetkellä kotiteattereissa kautta Suomen. Mielisairautta, kiusaamista ja mustasukkaisuutta hämmentävä klassikkonäytelmä istuu hyvin Tukkateatterin pienelle näyttämölle.
Päivi Kuokkanen / Ylöjärven Uutiset 16.3.2011
Jokapäiväiset lehtemme siitä kirkuvat: mustasukkaisuusmurha on pala nyky-Suomea. Uutiset hiljentävät, mutta ne myös turruttavat. Miten voi auttaa, kun asianosaiset tahtovat itse salata ongelmansa?
Katri Kekäläisen sovittama ja ohjaama Woyzeck ottaa kantaa lähimmäistemme hätään hiljaisena huutona, joka näkyy nöyryytetyn sotamiehen silmissä.
Kekäläisen Woyzeck ei usko vastaan panevaan melskaamiseen, vaan pikemminkin hiljaiseen kohtaloon tyytymiseen.
Ohjaaja on poistanut sovituksessaan vinon pinon roolihenkilöitä, mutta säilyttänyt kyllä keskeiset henkilöt. Kekäläinen on keskittynyt teoksen ytimeen: ihmissuhteisiin, mielisairauteen ja moraaliin.
Woyzeckin tarinaa esitetään kotiteattereissa tälläkin hetkellä, valitettavasti, emmekä me useinkaan pysty vaikuttamaan juonenkulkuun.
Hernekokeita
Georg Büchnerin (1813-37) kesken jäänyt näytelmä kertoo köyhästä sotamies Woyzeckista (Harri Kailanto), joka ajautuu kiusattuna mielenterveytensä äärirajoille. Tienatakseen Marie-rakastettunsa (Kirsi Vattulainen) esiliinan taskuun ylimääräisiä roposia, Woyzeck tekee palveluksia häntä muiluttavalle kapteenille (Heikki Vesa) ja suostuu koekaniiniksi hullulle tohtorille (Nestori Välitalo).
Tohtori pakottaa Woyzeckin syömään pelkkiä herneitä, ja heikentyneen mielen valtaavat harhanäyt ja mustasukkaisuus, joka johtaa peruuttamattomiin tekoihin.
Jokainen ihminen on kuilu, pyörryttää, kun sinne katsoo, toteaa Woyzeck ja on jo itse kuilun reunalla.
Katri Kekäläinen on valinnyt näyttelemiseen melko eleettömän tyylin. Kailannon Woyzeck on lähes ilmeetön, mutta esityksen loppupuolella tulkintaan löytyy potkuakin.
Vattulaisen Marie huokuu lapsen mukanaan tuomaa onnea, mutta intohimo jää laimeaksi rykmentinrumpalin (Antti Kankainen) käsivarsilla.
Sormisuolaa
Katri Kekäläinen käyttää näyttämöä napakalla tavalla hyväkseen: kaikki tapahtuu katsojan silmien alla, mutta näyttelijät pysyvät rytmissä, joka kuljettaa näytelmää sujuvalla tavalla eteenpäin.
Nestori Välitalon tarkasti artikuloiva hullu tohtori on laatutyötä, ja Aksu Piippo näyttää markkinataiteilijana parasta osaamistaan.
Woyzeckin tarinassa kiusattu mies kokee lopulta naisen petollisuuden niin raskaana ja rangaistavana, että siitä seuraa automaattisesti kuolemantuomio.
Tammelan puistokadulla asustavan Tukkateatterin näyttämö ei ole suuren suuri, mutta yllättävän yksinkertaisella lavastuksella se aukeaa moneksi tapahtumapaikaksi.
Markus Tapion musiikki ja Tatu Henttosen piano ovat näytelmän sormisuolaa.
Bertolt Brecht otti aikoinaa Büchnerin esikuvakseen ja nappasi tältä osuvan moton: "Ihmisellä ei ole moraalia niin kauan kuin hän on nälissään".
Büchner kuoli lavantautiin vain 24-vuotiaana, eikä saanut koskaan tietää, mikä vaikutus hänen draamoillaan vielä on jälkipolvien keskuudessa.
Mustasukkaisuus on pahin kiusaaja
Katri Kekäläisen sovittamaa ja ohjaamaa Woyzeckia esitetään tälläkin hetkellä kotiteattereissa kautta Suomen. Mielisairautta, kiusaamista ja mustasukkaisuutta hämmentävä klassikkonäytelmä istuu hyvin Tukkateatterin pienelle näyttämölle.
Päivi Kuokkanen / Ylöjärven Uutiset 16.3.2011
Jokapäiväiset lehtemme siitä kirkuvat: mustasukkaisuusmurha on pala nyky-Suomea. Uutiset hiljentävät, mutta ne myös turruttavat. Miten voi auttaa, kun asianosaiset tahtovat itse salata ongelmansa?
Katri Kekäläisen sovittama ja ohjaama Woyzeck ottaa kantaa lähimmäistemme hätään hiljaisena huutona, joka näkyy nöyryytetyn sotamiehen silmissä.
Kekäläisen Woyzeck ei usko vastaan panevaan melskaamiseen, vaan pikemminkin hiljaiseen kohtaloon tyytymiseen.
Ohjaaja on poistanut sovituksessaan vinon pinon roolihenkilöitä, mutta säilyttänyt kyllä keskeiset henkilöt. Kekäläinen on keskittynyt teoksen ytimeen: ihmissuhteisiin, mielisairauteen ja moraaliin.
Woyzeckin tarinaa esitetään kotiteattereissa tälläkin hetkellä, valitettavasti, emmekä me useinkaan pysty vaikuttamaan juonenkulkuun.
Hernekokeita
Georg Büchnerin (1813-37) kesken jäänyt näytelmä kertoo köyhästä sotamies Woyzeckista (Harri Kailanto), joka ajautuu kiusattuna mielenterveytensä äärirajoille. Tienatakseen Marie-rakastettunsa (Kirsi Vattulainen) esiliinan taskuun ylimääräisiä roposia, Woyzeck tekee palveluksia häntä muiluttavalle kapteenille (Heikki Vesa) ja suostuu koekaniiniksi hullulle tohtorille (Nestori Välitalo).
Tohtori pakottaa Woyzeckin syömään pelkkiä herneitä, ja heikentyneen mielen valtaavat harhanäyt ja mustasukkaisuus, joka johtaa peruuttamattomiin tekoihin.
Jokainen ihminen on kuilu, pyörryttää, kun sinne katsoo, toteaa Woyzeck ja on jo itse kuilun reunalla.
Katri Kekäläinen on valinnyt näyttelemiseen melko eleettömän tyylin. Kailannon Woyzeck on lähes ilmeetön, mutta esityksen loppupuolella tulkintaan löytyy potkuakin.
Vattulaisen Marie huokuu lapsen mukanaan tuomaa onnea, mutta intohimo jää laimeaksi rykmentinrumpalin (Antti Kankainen) käsivarsilla.
Sormisuolaa
Katri Kekäläinen käyttää näyttämöä napakalla tavalla hyväkseen: kaikki tapahtuu katsojan silmien alla, mutta näyttelijät pysyvät rytmissä, joka kuljettaa näytelmää sujuvalla tavalla eteenpäin.
Nestori Välitalon tarkasti artikuloiva hullu tohtori on laatutyötä, ja Aksu Piippo näyttää markkinataiteilijana parasta osaamistaan.
Woyzeckin tarinassa kiusattu mies kokee lopulta naisen petollisuuden niin raskaana ja rangaistavana, että siitä seuraa automaattisesti kuolemantuomio.
Tammelan puistokadulla asustavan Tukkateatterin näyttämö ei ole suuren suuri, mutta yllättävän yksinkertaisella lavastuksella se aukeaa moneksi tapahtumapaikaksi.
Markus Tapion musiikki ja Tatu Henttosen piano ovat näytelmän sormisuolaa.
Bertolt Brecht otti aikoinaa Büchnerin esikuvakseen ja nappasi tältä osuvan moton: "Ihmisellä ei ole moraalia niin kauan kuin hän on nälissään".
Büchner kuoli lavantautiin vain 24-vuotiaana, eikä saanut koskaan tietää, mikä vaikutus hänen draamoillaan vielä on jälkipolvien keskuudessa.
maanantai 7. maaliskuuta 2011
Ensimmäinen kritiikki
Väistämättömästi murhaa kohti
Woyzeckin keskeneräisyys ja sirpalemaisuus tekevät siitä otollisen
muokattavan tekijöiden kulloisenkin tulkinnan mukaan. Katri Kekäläinen
on lähtenyt realistisen psykologian linjalle Tukkateatterin vahvassa,
henkilökuvaukseen nojaavassa esityksessä.
Määrittelemättömään nykyhetkeen sijoittuva Tukkateatterin esitys
painottaa päähenkilön asteittaista hajoamista ja hidasta luisumista
kohti murhaa. Sovitus luo tarinalle selkeän kaaren ja motivoi
henkilöiden teot uskottavasti.
Kekäläisen ohjauksessa korostuu klaustrofobinen ja painostava
tunnelma. Yleisön ympäröimät näyttelijät ovat joka suunnalta niin
toistensa kuin katsojienkin piinaavan katseen alaisina, ja tasaisen
rauhallinen rytmi antaa tapahtumille väistämättömyyden vaikutelman.
Välillä esitykseen kaipaisi voimakkaampia kontrasteja ja terävyyttä,
mutta kokonaisuutena se kantaa koko kestonsa, eikä sen sisäinen
logiikka notkahtele.
Woyzeckina ja Mariena Harri Kailanto ja Kirsi Vattulainen ovat herkän
avoimia, jos kohta hieman värittömiä. Sivuosissa etenkin Aksu Piipon
demoninen markkinataiteilija ja Nestori Välitalon pakkomielteinen
tohtori tuovat esitykseen väkeviä sävyjä.
Aamulehti 7.3.2011, Jussi Suvanto
Woyzeckin keskeneräisyys ja sirpalemaisuus tekevät siitä otollisen
muokattavan tekijöiden kulloisenkin tulkinnan mukaan. Katri Kekäläinen
on lähtenyt realistisen psykologian linjalle Tukkateatterin vahvassa,
henkilökuvaukseen nojaavassa esityksessä.
Määrittelemättömään nykyhetkeen sijoittuva Tukkateatterin esitys
painottaa päähenkilön asteittaista hajoamista ja hidasta luisumista
kohti murhaa. Sovitus luo tarinalle selkeän kaaren ja motivoi
henkilöiden teot uskottavasti.
Kekäläisen ohjauksessa korostuu klaustrofobinen ja painostava
tunnelma. Yleisön ympäröimät näyttelijät ovat joka suunnalta niin
toistensa kuin katsojienkin piinaavan katseen alaisina, ja tasaisen
rauhallinen rytmi antaa tapahtumille väistämättömyyden vaikutelman.
Välillä esitykseen kaipaisi voimakkaampia kontrasteja ja terävyyttä,
mutta kokonaisuutena se kantaa koko kestonsa, eikä sen sisäinen
logiikka notkahtele.
Woyzeckina ja Mariena Harri Kailanto ja Kirsi Vattulainen ovat herkän
avoimia, jos kohta hieman värittömiä. Sivuosissa etenkin Aksu Piipon
demoninen markkinataiteilija ja Nestori Välitalon pakkomielteinen
tohtori tuovat esitykseen väkeviä sävyjä.
Aamulehti 7.3.2011, Jussi Suvanto
lauantai 5. maaliskuuta 2011
Ensi-iltapäivän tunnelmia
Tänään on ensi-ilta. Minä olen osuuteni tehnyt, nyt vastuu siirtyy työryhmälle. Olen siitä onnekkaassa asemassa, että minulla on porukka, johon voin luottaa täysin. Meillä ei ole heikkoja lenkkejä, ei ketään, jonka puolesta pitäisi jännittää muita enemmän. Jännitän tietenkin aivan valtavasti, mutta en pelkää.
Ja tämä on kuitenkin vain välietappi, prosessi jatkuu, mutta muuttuu, koska katsojat, ne, joille tätä tehdään, tulevat mukaan.
Potkis vaan kaikille!
Ja tämä on kuitenkin vain välietappi, prosessi jatkuu, mutta muuttuu, koska katsojat, ne, joille tätä tehdään, tulevat mukaan.
Potkis vaan kaikille!
torstai 3. maaliskuuta 2011
Kaksi yötä ensi-iltaan
Kieltämättä jännitys alkaa hiipiä jo nahan alle. Huomenna kenraaliharjoitus ja lauantaina ensi-ilta. Tekniset ongelmat ovat olleet tämän viikon lisätykytyksen aiheuttajia, ja niinpä meillä on valot ensimmäistä kertaa vasta huomenna, toivottavasti. Pakko on kuitenkin luottaa, että kaikki järjestyy.
Onneksi muuten homma alkaa olla paketissa. Oma palautteeni pienenee ja pienenee, enää muutamia niuhotuksen paikkoja tulee mieleen, mutta kokonaisuus on näyttelijöillä hallinnassa. Äänet ja musiikki tuovat oman, mielenkiintoisen kerroksensa esitykseen.
Vaan on tämä ensi-illan odotus aina yhtä hirveää!
Onneksi muuten homma alkaa olla paketissa. Oma palautteeni pienenee ja pienenee, enää muutamia niuhotuksen paikkoja tulee mieleen, mutta kokonaisuus on näyttelijöillä hallinnassa. Äänet ja musiikki tuovat oman, mielenkiintoisen kerroksensa esitykseen.
Vaan on tämä ensi-illan odotus aina yhtä hirveää!
sunnuntai 27. helmikuuta 2011
Loppukiri alkaa
Viimeinen viikko käynnissä. Valtavasti viilattavaa, teknistä säätöä ja pientä korjattavaa. Mutta aikaa on vielä viisi päivää. Siinä ajassa ehtii vaikka mitä.
Tässä vaiheessa pitää vain uskoa siihen, että valittu tie on oikea. Että enää kyse on tosiaan vain pienestä korjaamisesta. Että kaikkea ei kannata enää muuttaa. Tulee helposti astuttua siihen harhaan, että kaikki uusi on kiinnostavaa ja vanha jo liian monesti nähty.
Olen nyt kolme kuukautta tehnyt töitä lähinnä näyttelijöiden kanssa, olemme voineet rauhassa tutkia ja työstää. Nyt kaikki muuttuu, mukaan on tullut myös lavastus ja puvustus, pian valo ja äänikin löytää muotonsa.
Yhtäkkiä ohjaajana huomio onkin kiinnitettävä laajempaan kokonaisuuteen. Muutos on valtava, pitää kääntää omaa perspektiiviä kauemmaksi, nähdä enemmän, katsoa toisin. Ja luottaa valittuun tiehen, sekä siihen, että minua tarvitaan aina vaan vähemmän ja vähemmän. Odotan irtipäästämistä jo, vaikka toisaalta tekisi mieli takertua. Onneksi on konkreettinen deadline, ensi lauantaina oma osuuteni on aikalailla ohi, muut jatkavat.
Siihen asti vielä viilataan ja korjataan.
Tässä vaiheessa pitää vain uskoa siihen, että valittu tie on oikea. Että enää kyse on tosiaan vain pienestä korjaamisesta. Että kaikkea ei kannata enää muuttaa. Tulee helposti astuttua siihen harhaan, että kaikki uusi on kiinnostavaa ja vanha jo liian monesti nähty.
Olen nyt kolme kuukautta tehnyt töitä lähinnä näyttelijöiden kanssa, olemme voineet rauhassa tutkia ja työstää. Nyt kaikki muuttuu, mukaan on tullut myös lavastus ja puvustus, pian valo ja äänikin löytää muotonsa.
Yhtäkkiä ohjaajana huomio onkin kiinnitettävä laajempaan kokonaisuuteen. Muutos on valtava, pitää kääntää omaa perspektiiviä kauemmaksi, nähdä enemmän, katsoa toisin. Ja luottaa valittuun tiehen, sekä siihen, että minua tarvitaan aina vaan vähemmän ja vähemmän. Odotan irtipäästämistä jo, vaikka toisaalta tekisi mieli takertua. Onneksi on konkreettinen deadline, ensi lauantaina oma osuuteni on aikalailla ohi, muut jatkavat.
Siihen asti vielä viilataan ja korjataan.
perjantai 25. helmikuuta 2011
Muutamia kuvia maistiaisiksi
Reilu viikko Woyzeckin ensi-iltaan. Hommaa riittää. Tässä muutamia ennakkokuvia, olkaapa hyvät! Kuvaaja Meri Kailanto.
Woyzeck (Harri Kailanto) ja Tohtori (Nestori Välitalo)
Woyzeck (Harri Kailanto) ja Andrea (Karoliina Ailasmaa)
Marie (Kirsi Vattulainen) ja Woyzeck (Harri Kailanto)
Aliupseeri (Jani Hämäläinen) ja Rykmentinrumpali (Antti Kankainen)
Marie (Kirsi Vattulainen)
lauantai 12. helmikuuta 2011
Sisäinen kate
Kolme viikkoa ensi-iltaan. Työn alla ilmaisun puhdistaminen. Rankkaa ja työlästä kaikille, niin näyttelijöille kuin ohjaajallekin. Kuoritaan esiin olennainen, tuodaan ajatukset sisältä ulospäin, kalibroidaan ilmaisu sopivalle tasolle. Johtolauseena (apusilmiltä viikko sitten saatu ja heti omaksi omittu) sisäinen kate.
Reilun viikon päästä aloitetaan läpimenoputki, mutta sinnekin on vielä varattu aikaa kohtausharjoituksille tarpeen mukaan. Pian päästään myös ulkoisten puitteiden kanssa eteenpäin, mukaan tulee valo, ääni, lavastus, puvustus, joita tähän mennessä on suurimmaksi osaksi voitu vain kuvitella. En malta odottaa, toisaalta haluaisin jo pikakelata loppuun, silti toisaalta takertua tähän vaiheeseen. Isoja ratkaisuja edelleen tehtävänä, omien virheiden tunnistamista ja niiden korjaamista, nyt kun vielä on mahdollisuus.
Silti, edelleen hyvä hyrinä, ei pelkoa tai epätoivoa, vaan vahvaa luottamusta!
Reilun viikon päästä aloitetaan läpimenoputki, mutta sinnekin on vielä varattu aikaa kohtausharjoituksille tarpeen mukaan. Pian päästään myös ulkoisten puitteiden kanssa eteenpäin, mukaan tulee valo, ääni, lavastus, puvustus, joita tähän mennessä on suurimmaksi osaksi voitu vain kuvitella. En malta odottaa, toisaalta haluaisin jo pikakelata loppuun, silti toisaalta takertua tähän vaiheeseen. Isoja ratkaisuja edelleen tehtävänä, omien virheiden tunnistamista ja niiden korjaamista, nyt kun vielä on mahdollisuus.
Silti, edelleen hyvä hyrinä, ei pelkoa tai epätoivoa, vaan vahvaa luottamusta!
maanantai 31. tammikuuta 2011
Konkreettisista asioista
Tammikuu hurahti! Töitä on tehty tosissamme, nyt kun on siirrytty vaiheeseen hinkkaus-ja-niuhotus. Jos olen laskenut oikein, ollaan nyt neljännellä kierroksella. Hiotaan jo välillä ihan yksityiskohtiakin, vaikka edelleen on tarvetta pohtia myös tekstin tasoja. Ei nuoriherra Büchner jälkeensä mitään helppoa tekstiä jättänyt. Vertauskuvat vaativat avaamista, ettei niistä tule vain sanahelinää, vaikka Eeva-Liisa Mannerin käännös onkin kovin kaunis.
Ohjaajana alan kipeästi kaivata jo konkreettisia asioita, kuten lavastusta, puvustusta, valoja, ääniä, joita toki putoilee koko ajan pikkuhiljaa mukaan, mutta monia asioita täytyy vielä kuvitella.
Ensi-iltaan on nyt viitisen viikkoa. Hurjan paljon, mutta ihan hirmuisen vähän. Riippuu katselukulmasta. Hätäpäivää meillä ei ole. On hienoa, että kasaan on saatu sellainen työryhmä, joka osaa ja jaksaa. Ei toki aina, joskus väsymys iskee itse kuhunkin ja se purkautuu eri tavoilla. Toistaiseksi kuitenkin väsymystä on lähinnä purettu nauramalla. Huonon huumorin alhainen taso korreloi näyttämötapahtumien ahdistavuuden kanssa. Ja mieluummin näin, kuin että harjoitusten jälkeen kukin menisi kotiin yksin angsteilemaan.
Tuotannollista ahdistusta helpottaa tänään saatu tieto Pirkanmaan taidetoimikunnan avustuksesta. Se, yhdessä aikaisemmin TNL:ltä saadun avustuksen kanssa, mahdollistaa tämän tekemisen. Vaikka ihmiset antavat panoksensa ilman rahaa, sitä tarvitaan seiniin, oviin, lattioihin ja vaikka mihin muuhun... Kiitos siis!
Ohjaajana alan kipeästi kaivata jo konkreettisia asioita, kuten lavastusta, puvustusta, valoja, ääniä, joita toki putoilee koko ajan pikkuhiljaa mukaan, mutta monia asioita täytyy vielä kuvitella.
Ensi-iltaan on nyt viitisen viikkoa. Hurjan paljon, mutta ihan hirmuisen vähän. Riippuu katselukulmasta. Hätäpäivää meillä ei ole. On hienoa, että kasaan on saatu sellainen työryhmä, joka osaa ja jaksaa. Ei toki aina, joskus väsymys iskee itse kuhunkin ja se purkautuu eri tavoilla. Toistaiseksi kuitenkin väsymystä on lähinnä purettu nauramalla. Huonon huumorin alhainen taso korreloi näyttämötapahtumien ahdistavuuden kanssa. Ja mieluummin näin, kuin että harjoitusten jälkeen kukin menisi kotiin yksin angsteilemaan.
Tuotannollista ahdistusta helpottaa tänään saatu tieto Pirkanmaan taidetoimikunnan avustuksesta. Se, yhdessä aikaisemmin TNL:ltä saadun avustuksen kanssa, mahdollistaa tämän tekemisen. Vaikka ihmiset antavat panoksensa ilman rahaa, sitä tarvitaan seiniin, oviin, lattioihin ja vaikka mihin muuhun... Kiitos siis!
maanantai 10. tammikuuta 2011
Toisen kierroksen jälkeen
Toinen kierros on käyty, tänään katsoimme läpimenossa, mitä siitä on jäänyt käteen. Oli sentään aika paljon, paljon toki vielä unohtuikin. En näihin alkuvaiheen läpimenoihin lataa vielä kauheasti paineita tai odotuksia ja toivon, ettei muukaan porukka lataa. Ennemminkin ne ovat työkaluja minulle, auttavat näkemään kokonaisuutta. Muistiinpanoissanikin tänään valtaosa merkinnöistä oli huomioita itselleni, ei palautetta muille.
Tätä näytelmää harjoitellaan vahvasti syklisesti, läpimenoja on usein. Koska kohtaukset ovat varsin lyhyitä, vaikka niissä ehtiikin tapahtua paljon, tuntuu mielekkäältä harjoitella niitä kerrallaan säästäväisesti. Eteenpäin päästään tälläkin tavalla. Pidän myös tärkeänä, että harjoituksissa on aikaa pysähtyä miettimään, puhumaan. Tärkeää on myös keskeneräisyyden sietäminen, se, että malttaa jättää jonkun kohtauksen käsistään odottamaan seuraavaa kertaa. Ja vielä on kohtauksia, joita on hädintuskin edes hipaistu vielä.
Kolmannelle kierrokselle siis, mars!
Tätä näytelmää harjoitellaan vahvasti syklisesti, läpimenoja on usein. Koska kohtaukset ovat varsin lyhyitä, vaikka niissä ehtiikin tapahtua paljon, tuntuu mielekkäältä harjoitella niitä kerrallaan säästäväisesti. Eteenpäin päästään tälläkin tavalla. Pidän myös tärkeänä, että harjoituksissa on aikaa pysähtyä miettimään, puhumaan. Tärkeää on myös keskeneräisyyden sietäminen, se, että malttaa jättää jonkun kohtauksen käsistään odottamaan seuraavaa kertaa. Ja vielä on kohtauksia, joita on hädintuskin edes hipaistu vielä.
Kolmannelle kierrokselle siis, mars!
lauantai 8. tammikuuta 2011
Hyvä murha, kaunis murha...
Tänään teimme harjoituksissa murhan. Monta kertaa. Hyvä ja kaunis siitä tuli, ihan niinkuin pitääkin, mutta huh, että oli raskasta. Ohjaajana kestän melko hyvin lavalle itse luomani väkivallan ja muut ikävät asiat, pystyn tarttumaan niihin analyyttisesti, ennemmin koreografisesti kuin tunteellisesti. Tämä murha sen sijaan... Huomaan, että siitä on vaikea edes kirjoittaa. Mutta toisaalta, ehkäpä se on inhimillisyyden merkki, että tuntuu pahalta, kun miettii, että mistä kohtaa sen terän kannattaisi mennä!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)