Tammikuu hurahti! Töitä on tehty tosissamme, nyt kun on siirrytty vaiheeseen hinkkaus-ja-niuhotus. Jos olen laskenut oikein, ollaan nyt neljännellä kierroksella. Hiotaan jo välillä ihan yksityiskohtiakin, vaikka edelleen on tarvetta pohtia myös tekstin tasoja. Ei nuoriherra Büchner jälkeensä mitään helppoa tekstiä jättänyt. Vertauskuvat vaativat avaamista, ettei niistä tule vain sanahelinää, vaikka Eeva-Liisa Mannerin käännös onkin kovin kaunis.
Ohjaajana alan kipeästi kaivata jo konkreettisia asioita, kuten lavastusta, puvustusta, valoja, ääniä, joita toki putoilee koko ajan pikkuhiljaa mukaan, mutta monia asioita täytyy vielä kuvitella.
Ensi-iltaan on nyt viitisen viikkoa. Hurjan paljon, mutta ihan hirmuisen vähän. Riippuu katselukulmasta. Hätäpäivää meillä ei ole. On hienoa, että kasaan on saatu sellainen työryhmä, joka osaa ja jaksaa. Ei toki aina, joskus väsymys iskee itse kuhunkin ja se purkautuu eri tavoilla. Toistaiseksi kuitenkin väsymystä on lähinnä purettu nauramalla. Huonon huumorin alhainen taso korreloi näyttämötapahtumien ahdistavuuden kanssa. Ja mieluummin näin, kuin että harjoitusten jälkeen kukin menisi kotiin yksin angsteilemaan.
Tuotannollista ahdistusta helpottaa tänään saatu tieto Pirkanmaan taidetoimikunnan avustuksesta. Se, yhdessä aikaisemmin TNL:ltä saadun avustuksen kanssa, mahdollistaa tämän tekemisen. Vaikka ihmiset antavat panoksensa ilman rahaa, sitä tarvitaan seiniin, oviin, lattioihin ja vaikka mihin muuhun... Kiitos siis!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti