Kolmas kritiikki (vähän viiveellä, sori)

Woyzeck löytää järjestelmän tarkoituksen

Tukkateatterin salin tunnelma on mukavan keskitetysti teatterillinen. Sini Tiihonen valaisee ympyrän muotoon laitettujen pakkilaatikoiden rajaaman näyttämön humoristisen asiallisesti. Valojen ja äänten säätelijöiden kasvot kuultavat nurkassa varuskuntakaupungin mielialaa luovasti. Katsojat tietävät etukäteen, että kohta pakkilaatikoiden välissä nöyryytetään ihmistä traagisesti ja tehdään kummastuttava murha.
Georg Büchnerin (1813-1837) Woyzeckia voi pitää monien modernien näytelmien äitinä ainakin kahdesta syystä. Se on teksti, jonka esityksistä tehdään yhteiskuntakokeita. Büchner leikkaa yhteiskunnan niitä varten kahtia. Osia voi kutsua Jürgen Habermasin (s. 1929) termejä lainaten systeemiksi ja elämismaailmaksi. Näytelmä herättää kysymykset siitä, mikä erottaa systeemin elämismaailmasta ja mikä on systeemin tarkoitus. Elämismaailman tarkoituksen tiedämme muutenkin: se on eläminen.
Woyzeck on näytelmän ainoa elävä olento. Ohjaaja Katri Kekäläinen suo elon kipinöitä myös Andrealle (Karoliina Ailasmaa). Ratkaisu on onnistunut. Vastakkain eivät ole ainoastastaan orgaaniset ja mekaaniset ihmiset, vaan myöskin elävät ja kuolleet ihmissuhteet.
Mikä sitten erottaa systeemin elämismaailmasta? Onko systeemi tunteeton ja elämismaailma tunteellinen? Ei sinne päinkään. Huomaamme, että sekä systeemi että elämismaailma ovat tunnetalouden järjestelyjä. Teatteri on hyvä paikka tunnetalouden tunnustelua varten, sillä siellä ei kerrota jossain muualla vallitsevista mielialoista, vaan luodaan tunteita ja tunnelmia tässä ja nyt.
Kekäläinen säätää esityksen tahdin verkkaiseksi ja välttää tarkasti pompöösiä paatosta. Pääsemme katsomaan kaikessa rauhassa, miten hienotunteinen, kiltti ja tahdikas Woyzeck (Harri Kailanto) kokee suuren onnettomuuden lisäksi myös jokapäiväisen tunne-elämän tragiikkaa. Systeemi-ihmisten joukosta erottuu Heikki Vesan kapteeni, joka tuo kaameahkoon yleistunnelmaan joviaalia huumoria. Vesalla on samat tamineet kuin viime vuonna Dostojevskin Pelureissa. Köyhää teatteria!*
Kailanto tekee vähitellen selväksi, että elävän ihmisen ja systeemin ero ei ole myöskään tunteiden aitoudessa. Kohtelias Woyzeck voi teeskennellä. Hän luo ja työstää tunteitaan. Hän on vastuussa tunteistaan ja teoistaan. Systeemin puolella vastuu siirretään koneelle. Tunteet ovat aitoja, mutta ne ovat arvovertailujen vipusimiin kiinnitettyjä. Elämismaailmassa tunntetaan elämän kosketuksia. Systeemissä tunnetaan paremmuutta ja huonommuutta.
Järjestelmän palvelijat ajattelevat, että Woyzeckin kaltaisella hupaisan vähäpätöisellä ihmisellä ei voi olla mitään tekemistä systeemin suurten sotilaallisten, taloudellisten ja tieteellisten tarkoitusperien kanssa. Büchner väittää, että he ovat väärässä. Systeemillä ei ole muuta tarkoitusta kuin Woyzeckin kiusaaminen. Jos ei ole Woyzeckia, niin ei ole systeemiä.
Büchnerin koe olisi kiintoisaa toistaa laajemmassa kontekstissa. Kun Osmo Soininvaara on vienyt viimeisen luun nuoren työttömän lautaselta, kun CIA on kiduttanut viimeisen vankinsa kuoliaaksi, kun Kimmo Sasi on saattanut viimeisen afganistanilaisen tytön kouluun pommituslaivueiden tappojyrinän kaikuessa eikä ketään enää sorreta eikä tapeta missään, niin systeemi lakkautetaan tarpeettomana. Mutta kokeen käytännön järjestelyt ovat vaikeita. Sasi voi saattaa tyttöjä kouluun jossakin muussa maassa. Tässä tilanteessa ei voi muuta kuin kiittää Tukkateatteria klassikon mieleen painuvasta mieleen palauttamisesta.

Pertti Julkunen, Aikalainen 6/2011

* blogistin huomautus: ihan on eri vaatteet Heikillä nyt! No, saappaat on samat, myönnetään.

Toinen kritiikki

Tamperelainen Tukkateatteri on tarttunut rohkeasti klassikkoteokseen


Mustasukkaisuus on pahin kiusaaja


Katri Kekäläisen sovittamaa ja ohjaamaa Woyzeckia esitetään tälläkin hetkellä kotiteattereissa kautta Suomen. Mielisairautta, kiusaamista ja mustasukkaisuutta hämmentävä klassikkonäytelmä istuu hyvin Tukkateatterin pienelle näyttämölle.

Päivi Kuokkanen / Ylöjärven Uutiset 16.3.2011

Jokapäiväiset lehtemme siitä kirkuvat: mustasukkaisuusmurha on pala nyky-Suomea. Uutiset hiljentävät, mutta ne myös turruttavat. Miten voi auttaa, kun asianosaiset tahtovat itse salata ongelmansa?
Katri Kekäläisen sovittama ja ohjaama Woyzeck ottaa kantaa lähimmäistemme hätään hiljaisena huutona, joka näkyy nöyryytetyn sotamiehen silmissä.
Kekäläisen Woyzeck ei usko vastaan panevaan melskaamiseen, vaan pikemminkin hiljaiseen kohtaloon tyytymiseen.
Ohjaaja on poistanut sovituksessaan vinon pinon roolihenkilöitä, mutta säilyttänyt kyllä keskeiset henkilöt. Kekäläinen on keskittynyt teoksen ytimeen: ihmissuhteisiin, mielisairauteen ja moraaliin.
Woyzeckin tarinaa esitetään kotiteattereissa tälläkin hetkellä, valitettavasti, emmekä me useinkaan pysty vaikuttamaan juonenkulkuun.

Hernekokeita
Georg Büchnerin (1813-37) kesken jäänyt näytelmä kertoo köyhästä sotamies Woyzeckista (Harri Kailanto), joka ajautuu kiusattuna mielenterveytensä äärirajoille. Tienatakseen Marie-rakastettunsa (Kirsi Vattulainen) esiliinan taskuun ylimääräisiä roposia, Woyzeck tekee palveluksia häntä muiluttavalle kapteenille (Heikki Vesa) ja suostuu koekaniiniksi hullulle tohtorille (Nestori Välitalo).
Tohtori pakottaa Woyzeckin syömään pelkkiä herneitä, ja heikentyneen mielen valtaavat harhanäyt ja mustasukkaisuus, joka johtaa peruuttamattomiin tekoihin.
Jokainen ihminen on kuilu, pyörryttää, kun sinne katsoo, toteaa Woyzeck ja on jo itse kuilun reunalla.
Katri Kekäläinen on valinnyt näyttelemiseen melko eleettömän tyylin. Kailannon Woyzeck on lähes ilmeetön, mutta esityksen loppupuolella tulkintaan löytyy potkuakin.
Vattulaisen Marie huokuu lapsen mukanaan tuomaa onnea, mutta intohimo jää laimeaksi rykmentinrumpalin (Antti Kankainen) käsivarsilla.

Sormisuolaa
Katri Kekäläinen käyttää näyttämöä napakalla tavalla hyväkseen: kaikki tapahtuu katsojan silmien alla, mutta näyttelijät pysyvät rytmissä, joka kuljettaa näytelmää sujuvalla tavalla eteenpäin.
Nestori Välitalon tarkasti artikuloiva hullu tohtori on laatutyötä, ja Aksu Piippo näyttää markkinataiteilijana parasta osaamistaan.
Woyzeckin tarinassa kiusattu mies kokee lopulta naisen petollisuuden niin raskaana ja rangaistavana, että siitä seuraa automaattisesti kuolemantuomio.
Tammelan puistokadulla asustavan Tukkateatterin näyttämö ei ole suuren suuri, mutta yllättävän yksinkertaisella lavastuksella se aukeaa moneksi tapahtumapaikaksi.
Markus Tapion musiikki ja Tatu Henttosen piano ovat näytelmän sormisuolaa.
Bertolt Brecht otti aikoinaa Büchnerin esikuvakseen ja nappasi tältä osuvan moton: "Ihmisellä ei ole moraalia niin kauan kuin hän on nälissään".
Büchner kuoli lavantautiin vain 24-vuotiaana, eikä saanut koskaan tietää, mikä vaikutus hänen draamoillaan vielä on jälkipolvien keskuudessa.

Ensimmäinen kritiikki

Väistämättömästi murhaa kohti

Woyzeckin keskeneräisyys ja sirpalemaisuus tekevät siitä otollisen
muokattavan tekijöiden kulloisenkin tulkinnan mukaan. Katri Kekäläinen
on lähtenyt realistisen psykologian linjalle Tukkateatterin vahvassa,
henkilökuvaukseen nojaavassa esityksessä.

Määrittelemättömään nykyhetkeen sijoittuva Tukkateatterin esitys
painottaa päähenkilön asteittaista hajoamista ja hidasta luisumista
kohti murhaa. Sovitus luo tarinalle selkeän kaaren ja motivoi
henkilöiden teot uskottavasti.

Kekäläisen ohjauksessa korostuu klaustrofobinen ja painostava
tunnelma. Yleisön ympäröimät näyttelijät ovat joka suunnalta niin
toistensa kuin katsojienkin piinaavan katseen alaisina, ja tasaisen
rauhallinen rytmi antaa tapahtumille väistämättömyyden vaikutelman.

Välillä esitykseen kaipaisi voimakkaampia kontrasteja ja terävyyttä,
mutta kokonaisuutena se kantaa koko kestonsa, eikä sen sisäinen
logiikka notkahtele.

Woyzeckina ja Mariena Harri Kailanto ja Kirsi Vattulainen ovat herkän
avoimia, jos kohta hieman värittömiä. Sivuosissa etenkin Aksu Piipon
demoninen markkinataiteilija ja Nestori Välitalon pakkomielteinen
tohtori tuovat esitykseen väkeviä sävyjä.

Aamulehti 7.3.2011, Jussi Suvanto