Woyzeck löytää järjestelmän tarkoituksen
Tukkateatterin salin tunnelma on mukavan keskitetysti teatterillinen. Sini Tiihonen valaisee ympyrän muotoon laitettujen pakkilaatikoiden rajaaman näyttämön humoristisen asiallisesti. Valojen ja äänten säätelijöiden kasvot kuultavat nurkassa varuskuntakaupungin mielialaa luovasti. Katsojat tietävät etukäteen, että kohta pakkilaatikoiden välissä nöyryytetään ihmistä traagisesti ja tehdään kummastuttava murha.
Georg Büchnerin (1813-1837) Woyzeckia voi pitää monien modernien näytelmien äitinä ainakin kahdesta syystä. Se on teksti, jonka esityksistä tehdään yhteiskuntakokeita. Büchner leikkaa yhteiskunnan niitä varten kahtia. Osia voi kutsua Jürgen Habermasin (s. 1929) termejä lainaten systeemiksi ja elämismaailmaksi. Näytelmä herättää kysymykset siitä, mikä erottaa systeemin elämismaailmasta ja mikä on systeemin tarkoitus. Elämismaailman tarkoituksen tiedämme muutenkin: se on eläminen.
Woyzeck on näytelmän ainoa elävä olento. Ohjaaja Katri Kekäläinen suo elon kipinöitä myös Andrealle (Karoliina Ailasmaa). Ratkaisu on onnistunut. Vastakkain eivät ole ainoastastaan orgaaniset ja mekaaniset ihmiset, vaan myöskin elävät ja kuolleet ihmissuhteet.
Mikä sitten erottaa systeemin elämismaailmasta? Onko systeemi tunteeton ja elämismaailma tunteellinen? Ei sinne päinkään. Huomaamme, että sekä systeemi että elämismaailma ovat tunnetalouden järjestelyjä. Teatteri on hyvä paikka tunnetalouden tunnustelua varten, sillä siellä ei kerrota jossain muualla vallitsevista mielialoista, vaan luodaan tunteita ja tunnelmia tässä ja nyt.
Kekäläinen säätää esityksen tahdin verkkaiseksi ja välttää tarkasti pompöösiä paatosta. Pääsemme katsomaan kaikessa rauhassa, miten hienotunteinen, kiltti ja tahdikas Woyzeck (Harri Kailanto) kokee suuren onnettomuuden lisäksi myös jokapäiväisen tunne-elämän tragiikkaa. Systeemi-ihmisten joukosta erottuu Heikki Vesan kapteeni, joka tuo kaameahkoon yleistunnelmaan joviaalia huumoria. Vesalla on samat tamineet kuin viime vuonna Dostojevskin Pelureissa. Köyhää teatteria!*
Kailanto tekee vähitellen selväksi, että elävän ihmisen ja systeemin ero ei ole myöskään tunteiden aitoudessa. Kohtelias Woyzeck voi teeskennellä. Hän luo ja työstää tunteitaan. Hän on vastuussa tunteistaan ja teoistaan. Systeemin puolella vastuu siirretään koneelle. Tunteet ovat aitoja, mutta ne ovat arvovertailujen vipusimiin kiinnitettyjä. Elämismaailmassa tunntetaan elämän kosketuksia. Systeemissä tunnetaan paremmuutta ja huonommuutta.
Järjestelmän palvelijat ajattelevat, että Woyzeckin kaltaisella hupaisan vähäpätöisellä ihmisellä ei voi olla mitään tekemistä systeemin suurten sotilaallisten, taloudellisten ja tieteellisten tarkoitusperien kanssa. Büchner väittää, että he ovat väärässä. Systeemillä ei ole muuta tarkoitusta kuin Woyzeckin kiusaaminen. Jos ei ole Woyzeckia, niin ei ole systeemiä.
Büchnerin koe olisi kiintoisaa toistaa laajemmassa kontekstissa. Kun Osmo Soininvaara on vienyt viimeisen luun nuoren työttömän lautaselta, kun CIA on kiduttanut viimeisen vankinsa kuoliaaksi, kun Kimmo Sasi on saattanut viimeisen afganistanilaisen tytön kouluun pommituslaivueiden tappojyrinän kaikuessa eikä ketään enää sorreta eikä tapeta missään, niin systeemi lakkautetaan tarpeettomana. Mutta kokeen käytännön järjestelyt ovat vaikeita. Sasi voi saattaa tyttöjä kouluun jossakin muussa maassa. Tässä tilanteessa ei voi muuta kuin kiittää Tukkateatteria klassikon mieleen painuvasta mieleen palauttamisesta.
Pertti Julkunen, Aikalainen 6/2011
* blogistin huomautus: ihan on eri vaatteet Heikillä nyt! No, saappaat on samat, myönnetään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti